torstai 29. joulukuuta 2011

Kuvia jouluruuista


Tässä sitten kuvia, sekä reseptit joihinkin jouluruokiin. Kaikki ruuat onnistui alkeellisista olosuhteista (esimerkiksi kastikkeet piti vatkata haarukalla kahvikuppiin) huolimatta loistavasti.

Ensimmäisenä ruokalajina oli siis ostereita ja chili-limettikastiketta sekä katkarapuja ja mango-chiliaiolia. Ostereihin tein nahm jim kastiketta mukailevan chili-limetti, tai oikeastaan chili-sitruunakastikkeen, sillä limetit olivat kaupasta loppuvan. Raaka-aineiden niukkuudesta johtuen tein sen kuitenkin huomattavasti esikuvaansa helpommin, mutta nämä olivat aivan mahtavia maultaan ja kastikkeen puna-vihreä värimaailma oli myös erittäin jouluinen.


Osterit ja chili-limettikastike (12 osteria, 2 alkuruuaksi)

12 osteria

Chili-limettikastike
2 punaista chiliä
1/2 sitruunan mehu
1 tl sokeria
1 rkl korianterisilppua
suolaa

Tee ensin kastike: Silppua chili hienoksi, lisää sokeri ja hiukan suolaa ja murskaa chiliä morttelissa tai lusikalla kupissa kunnes siitä irtoaa nesteet. Lisää sitruunan mehu ja korianterisilppu. Sekoita hyvin.

Avaa osterit ja annostele jokaisen päälle hiukan kastiketta. Tarjoile heti.

Katkaravut olivat taas paikallisia jättikatkarapuja, jotka olivat kooltaan melko mahtavia. Näihin tein sitten lisukkeeksi mango-chiliaiolia, jonka reseptin nappasin paikallisen K-kaupan Colesin joululehtisestä. Mukailin sitä hiukan omiin tarpeihin sopivaksi.

Katkarapuja ja mango-chiliaiolia


24 jättikatkaravun pyrstöä

Mango-chiliaioli
1/2 kypsän mangon liha
1 valkosipulin kynsi
1 punainen chili
1 kananmunan keltuainen
1 1/4 dl rypsiöljyä
1 rkl korianterisilppua
1 tl sitruunamehua
suolaa ja pippuria

Laita mango, valkosipuli ja chili kulhoon ja aja niistä sauvasekoittimella tasaista massaa (toim. huom. itse painelin haarukalla kahvikupissa, mutta näin paremmilla välineillä).

Sekoita joukkoon kananmunan keltuainen ja samaan aikaan sauvasekoittimella ajaen kaada öljyä hitaasti kulhoon, jotta seoksesta muodostuu tasainen emulsio. Lisää joukkoon sitruunamehu, korianterisilppu sekä suolaa ja pippuria. Tarkista maku ja lisää jotain tarvittaessa.

Pääruuaksi sitten grillasin kahta erilaista possua. Ribsejä ja possun mahaa. Maha oli siis about samaa kamaa mistä pekoni on tehty, mutta kypsentämättömänä. Näissä nyt ei mitään ihmeellistä ollut. Bataattijuustopyreeseen ei ole tarkempaa reseptiä. Keitin bataatin kypsäksi ja lisäsin maun mukaan (tai vaimoni oikeastaan teki tämän minun grillatessa) tuorejuustoa, kermaa, voita ja suolaa.


Waldorfin salaatti oli aika klassinen, mutta koska en muistanut miten se tarkemmin tehdään heitin reseptin lonkalta ja siitä tuli aika hyvää. Tässä se sellaisena itse tein.


Waldorfin salaatti


1 pink lady omenaa (tai mikä tahansa hapokas lajike, esimerkiksi granny smith)
1 sellerin varsi
1 dl saksanpähkinöitä
1 dl majoneesia
1 dl ranskankermaa
1 rkl sitruunamehua
suolaa ja pippuria

Kuori ja pilko omena kuutioiksi. Kaada päälle sitruunanmehu, ettei omena tummu. Pilko selleri pieniksi kuutioiksi (brunoiseksi) ja murskaa saksanpähkinöitä hiukan pienemmiksi palasiksi. Sekoita omenan kanssa. Sekoita ranskankerma ja majoneesi keskenään ja sekoita omena-selleri-saksanpähkinäseoksen kanssa. Mausta suolalla ja pippurilla ja tarkista maku. Lisää jotain tarvittaessa.

Jälkkäreistä meinasi aluksi tulla pieni murheenkryyni, kun letut paloivat asuntoauton paistinpannun pohjaan. Onneksi kuitenkin keksin käyttää leirintäalueen grillin levyä ja sillä homma onnistui paremmin kuin hyvin. Lettuohjetta en viitsi tähän laittaa, niitä löytää googlettamalla ihan riittävän hyviä. Tärkeä on vain käyttää taikinassa täysmaitoa (ausseista sitä saa luomuna, lällällää) ja paistamiseen voita.


Laitan tähän kuitenkin noiden rocky road konvehtien reseptin, ne olivat myös helppoja mutta erittäin hyviä. Myös erittäin tuhteja. Vaikka nämä tehtiin jo jouluaattona, riitti näitä vielä 27. päivään asti. Kahta palaa enempää päivässä ei voinut vaan syödä.

Rocky Road konvehdit

2 snickers patukkaa
2 turkish delight patukkaa (tämän voi varmaankin korvata 100 grammalla mitä tahansa marmelaadia)
1 dl saksanpähkinöitä
75 grammaa vaahtokarkkeja
250 grammaa maitosuklaata

Leikkaa snickers patukat, turkish delight patukat, saksanpähkinät ja vaahtokarkit pienemmiksi paloiksi ja kaada leivinpaperilla vuoratun lautasen päälle. Sulata suklaa mikrossa ja lusikoi seoksen päälle. Laita kakku vielä mikroon 10 sekunniksi.

Laita kakku jääkaappiin puoleksi tunniksi, kunnes suklaa kovettuu. Leikkaa kakku suurten konvehtien kokoisiksi paloiksi. Tarjoile tai säilytä jääkaapissa.

lauantai 24. joulukuuta 2011

Joulu Australiassa


Down underin joulu on hiukan erilainen kuin luterilaisen Suomessa. Ainoa valkoinen asia täällä on pohjoisen pallonpuoliskon maahanmuuttajan ruskettumaton pakara ja siinä missä normaalisti on tottunut viettämään joulua vuoden pimeimpään aikaan sisällä, on täällä joulu valoisa juhla jota vietetään ulkona. Vuodenajallisestihan talvipäivänseisaus osuu täällä kesäpäivänseisaukseen, eli juhannukseen.

Se näkyykin täällä. Varpusen jouluaamuna on korvannut Santa's wet t-shirt competition Bondi beachillä.

Me vietämme vaimoni kanssa joulua Adelaiden läheisessä Victor Harborin merenrantakaupungissa. Aaton vietimme biitsillä omaa kinkkua käristäen ja illalla grillasimme nautaa ja kasviksia. Täällähän tärkein joulun päivä on siis 25. joulupäivä. Eli varsinaisen juhlinnan keskitimme tälle päivälle ja jaoimme lahjat nyt aamulla.

Ja jouluna voi täälläkin keskittyä kaikkein tärkeimpään, eli ruokaan. Tämän jouluinen menu näyttää seuraavalta:

Alkuruoka
Ostereita ja chili-limettikastiketta
Katkarapuja ja mango-chiliaiolia

St. Huberts Pinot Noir Chardonnay 2006

Pääruoka
Grillattua porsaan ribsejä
Bataattijuustopyreetä
Waldorfin salaattia

Prickly Moses Saison 2011 / Monteith's Churshed Apple & Pear cider Blend

Jälkiruoka
Räiskäleitä, kermavaahtoa ja kirsikoita
Australialaisia juustoja
Rocky road konvehteja

Innocent Bystander 2011 Moscato

Laitan kuvia, kunhan nuo on syöty. Hyvää joulua kaikille!

perjantai 23. joulukuuta 2011

Yarra Valley osa 3 (ja lisäksi söpöjä eläimiä)


Tähän mennessä tapahtunutta: Kolme viinitilaa kierretty ja kello ei ole vielä edes yhtä päivällä. Kuskin ajokunto alkaa olla kyseenalainen ja kartanlukijan täysin epämääräinen. Oli aika pitää paussi.

Punt Roadin tilalta meidät neuvottiinkin läheiseen Yarra Valley Dairyyn, jossa sai maistella paikallisia juustoja sekä syödä myös lounaan. Se sopikin meille loistavasti ja suuntasimme automme nokan sinne. Tilan juustot olivat pääosin pehmeitä kypsentämättömiä juustoja, mutta varsin hyviä sellaisia. Joidenkin hinnat olivat vaan kauhistuttavat, parhaimmillaan $120/kg. Lentävän lehmän kallein juusto taisi olla puolet tuosta.


Juustotilan jälkeen katsoin olevani taas sopivan ajokunnossa ja päätin, että on aika jatkaa matkaa seuraavalle tilalle. Huonoksi onnekseni kartanlukija vaimoni kohtaloksi oli joutunut tyhjentää myös osa minun laseistani. Itse en ihan kaikkea halunnut ajokunnon ylläpidon vuoksi itse juoda ja kaikki kaadetut lasithan oli tyhjennettävä. Mehän olemme suomalaisia.

Näin ollen matka seuraavalle tilalle ei ollut lukuisten missattujen risteysten, väärin luettujen aukioloaikojen sekä väärinpäin luetun kartan vuoksi ihan yksinkertainen. Kuitenkin noin tunnin harhailun jälkeen pääsimme seuraavalle tilalle perille ja pystyimme jatkamaan.

Mandala



Mandala kuului ehdottomasti niihin nimen perusteella valittujen joukkoon. Itse epäilin tämän olevan jokin kaamea hippitila, mutta vaimoni vaati tänne menoa. Onneksi vaatikin.

Koska valko- ja kuohuviinikiintiömme alkoi olla jo täynnä, maistelimme Mandalassa vain heidän Pinot Noirit. Heidän perus 2010 Mandala Yarra Valley Pinot Noir oli jo suoraan parhaimmasta päästä kaikkia maistettuja pinot noireja, ollen miellyttävän vaniljainen, pehmeä kuitenkin ollen tyylikkäästi alueen tyylinen puolukkainen.

Kuitenkin varsinainen aarre oli paikan 2008 Mandala Black Lab Pinot Noir, joka oli tehty G5V15 pinot kloonista viileämmässä Yarra Junction Vineyardissa. Tämä vei pinot noirin makua vielä pidemmälle hedelmäiseen ja rusinaiseen suuntaan erittäin tyylikkäällä tavalla. Ostimme tätä sitten pullollisen.

Long Gully



Vimeinen vierailtu tila oli hiukan syrjässä sijainnut Long Gully Estate. En oikeastaan tehnyt enää hirveästi muistiinpanoja tästä tilasta, koska keskityin enemmän höpisemään maistelun pitäjän kanssa Yarran viinien nykytilasta. Näiden keskustelujen perusteella minulle jäi mielikuva, että Long Gully olisi melko perinteinen Yarran tila, siinä missä monet Yarran tilat ovat tällä hetkellä muuttumassa modernimpaan ja helpommin lähestyttävään suuntaan.

Höpisemisen ohella tuli kuitenkin maisteltua useampikin Long Gullyn viini. Heidän valkoviinit olivat melko tavanomaisia alueelle ja niistä en saanut hirveästi irti, mutta todelliset aarteet löytyivät punaviineistä. Heidän pinot noirit olivat todella mahtavia, mutta parhaaksi osoittautui 2006 Major Creek Shiraz, jonka rypäleet tulevat läheisestä Heathcotesta. Mahtava viini, joka tyyliltään sijoittuu lähemmäksi ranskalaisia syraheja kuin todella isoja Australian shirazeja. Päädyin sitten hankkimaan pullon tätä.

Lisäksi Long Gully teki portviiniä, tai siis koska se ei tule Portugalista Portosta, niin he kutsuivat sitä vahvistetuksi viiniksi. (Minusta nämä nimeämissäännöt ovat osittain typeriä.) Tyyliltään se kai oli tawny, mutta maultaan se muistutti eniten Toscanalaisia Vin Santoja toffeemaisen rusinaisuutensa vuoksi. Sitä ostin myös pullon kun arvoin sen sopivan loistavasti joulun juustojen pariksi ja minulle kerrottiin australialaisten "portviinien" olevan osa mantereen jouluperinnettä. Määrän ollen tärkeämmässä osassa kuin laadun.

Epilogi


Yarrassa on myös muutakin kuin viiniä. Ennen lähtöämme sieltä kävimme siellä sijaitsevassa Healesville Sanctuarysta. Siellä oli muun muassa...


koaloita,


kenguruita


ja emu.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Yarra Valley osa 2

Toisena päivänä Yarra valleyssa kiersin sitten varsinaisia viinitiloja. Suurin osa tiloista oli avoinna vierailijoille päiväsaikaan viininmaisteluille ja niihinkin, jotka eivät olleet olisi saanut sovittua vierailuajan. Viininmaistelut kulkivat nimellä "cellar door" ja niiden hinta vaihteli $6 ja ilmaisen välillä, eli mitenkään kovin hintavaksi maistelut eivät tulleet.

Kävimme kaiken kaikkiaan viidellä eri tilalla, jotka valitsimme sijaintiin ja nimeen perustuvalla tiukalla seulalla. Tilat olivat käyntijärjestyksessä Domaine Chandon, St. Huberts, Punt Road, Mandala ja Long Gully. Uskaltaisin sanoa, että niiden perusteella sai melko hyvin kuvan millaista Yarra valleyn viinit ovat.

Tunnetuimmat rypäleet Yarrassahan ovat chardonnay ja pinot noir, joista valmistetaan valko- ja punaviinin lisäksi myös kuohuviiniä. Nuo kaikki ovat tietyllä tapaa Yarrassa erittäin omaleimaisia. Chardonnayt olivat erittäin sitruunaisen hapokkaita ja tammitettuja, joka maistui valkoviinien lisäksi myös kuohuviineissä omaleimaisella tavalla. Itseäni miellyttikin juuri ne, joissa nuo kaksi elementtiä eivät olleet niin röyhkeisti pinnalla ja muutkin maut pääsivät esille. Niitä oli vaikea löytää, mutta hiukan yli 10 maistetusta chardonnaysta löytyi pari varsin mainiota.

Pinot Noirit olivat myös voimakkaan hapokkaita ja puolukkaiset aromit olivat niissä vahvasti esillä. Minulla ei ole hirveästi kokemusta siitä, millaisia Burgundin pinotit ovat, mutta kuvittelisin Yarran pinottien olevan huomattavasti lähempänä niitä kuin mitä Uuden Seelannin tai Chilen marjamehut ovat. Näissäkin tosin oli paljon vaihtelua ja osa oli aivan liian puolukkaista ja kireitä ja parhaiksi nousivat ne, jotka olivat hedelmäisempiä ja täyteläisempiä.

Lisäksi yksi mikä tyylillisesti miellytti minua suuresti, oli Yarran shirazit. Verrattuna Barossan tai McLaren Valen todella isoihin shirazeihin, oli Yarran näkemys asiasta huomattavasti hienovaraisempi. Näistä löytyi paljon sitä makua, mitä toivoin monista pinot noireista löytyvän. Tiukkoja tanniineja, punaisia marjoja, nahkaa ja mausteita omaleimaisella tavalla.

Alla raportit eri tiloista.

Domaine Chandon.


Damaine Chandon on nimensä mukaisesti samppanjatalo Moët & Chandonin omistama kuohuviinitila Yarrassa. Tila oli yksi Yarran suurimmista ja tilalla oli maisteluiden lisäksi päivittäiset kierrokset, sekä myös omatoimisesti sai käydä katsomassa viininvalmistusta.


Chandonilla kuohuviini oli selkeästi pääsijalla, mutta he tekivät myös puna-, valko- ja roseviinejä. Maistelimme näistä läpi oikeastaan kaikki viinit mitä he tekivät. Olihan kuitenkin aamu saatava jotenkin käyntiin.

Omistajasta johtuen kovimmat odotukset kohdistuivat kuohuviineihin, mutta ne aiheuttivat ehkä pahimman pettymyksen. Ne olivat makuuni liian yarramaisia, eli hapokkaita ja tammisia. Lisäksi ne kaikki tuntuivat olevan hiukan samasta puusta veistetty, vaikka maistelimme sekä blanc de blancsin, klassisen chardonnay-meunier-pinot sekoituksen ja rosen. Paras noista oli kuitenkin Rose Vintage Brut Rosé joka oli pehmeämpi ja siinä oli miellyttävää mansikkainen aromi. Alkukesän happammat espanjalaiset mansikat ehkä, mutta mansikat silti.

Yllättäen valko- ja punaviinit pärjäsivät sitten paremmin. Erityisesti heidän vuoden 2010, sekä 2008 barrel selection chardonnay olivat loistavia. Niissäkin oli tammea, mutta ne pysyi tyylikkäästi tasapainossa ja päästäen hunajaiset ja pähkinäiset maut esille.

Myös heidän 2009 Heathcote Shiraz oli todella hyvä. Tietyllä tapaa se oli sellainen, mitä olisin toivonut monien Yarran Pinot Noirien olevan. Puolukkainen ja pippurinen, mutta silti pehmeä ja moniulotteinen.

Kovan pähkäilyn ja toisen maistamisen jälkeen, päätimme chardonnayn voittavan shirazit ja otimme pullon vuoden 2010 Yarra Valley Chardonnayta mukaan.

St. Huberts


Seuraavaksi matka siirtyi parin kilometrin päässä sijainneeseen St. Hubertsiin. St. Huberts oli yksi niitä tiloja, jotka oli alunperin perustettu jo 1800-luvulla ja sen jälkeen avattu uudelleen.

Maistelimme myös heiltä useamman viinin, jotka noudattivat yarramaista linjaa. Kuohuviiniä, chardonnayta ja pinot noiria löytyi useampi. Lisäksi yksi roussanne ja cabernet merlot ja cabernet sauvignon.

Chardonnayt ja pinot noirit olivat taas tylsän yarramaisia, mutta huipuksi nousi ehdottomasti heidän kuohuviininsä St. Huberts Pinot Noir Chardonnay Sparkling 2006, joka hurmasi paahtoleipäisillä samppanjaisilla aromeillaan. Tätä tarttuikin sitten yksi pullo mukaan.

Punt Road


St. Hubertsista siirryimme tien toiselle puolelle Punt Roadiin. Heillä oli viinien lisäksi myös Napoleon nimellä brändättyjä siidereitä myynnissä, jotka myös maistoimme ennen viinejä. Omenasiideri oli hyvää, mutta heidän päärynäsiideri onnistui yllättämään vaimoni, jonka mielikuva päärynäsiidereistä oli jossain UpSider Perryn ja Golden Cap Perryn välisessä suossa. Punt Roadin oli siis täysin erilaista ja huomattavasti parempaa.

Punt Roadin viineistä huipuksi nousi heidän chardonnay, sekä heidän NV Airlie Bank Sparkling Cuvee kuohuviini joka St. Hubertsin tavoin antoi hapokkuuden alta tilaa myös paahtoleipäisille ja hedelmäisille aromeille. Punt Roadilla oli myös kalliimpi Punt Road Chardonnay Pinot Non Vintage kuohuviini, mutta se taas oli tammitetumpi ja hapokkaampi muistuttaen perus aussikuohareita. Halvemman oli annettu maistua enemmän itseltään. Tätä tarttui myös pullo mukaan.

(Koska tästä postauksesta alkoi tulla näin pitkä, loput kaksi tilaa kolmannessa osassa.)

torstai 15. joulukuuta 2011

Giant Steps/Innocent Bystander winery (Yarra Valley osa 1)


Meidän surf & wine tourin ensimmäinen viinietappi kohdistui Melbournen lähellä sijaitsevaan Yarra Valleyhin, joka on Barossan, McLaren Valen ja Hunter Valleyn lisäksi yksi Australian tunnetuimmista viinialueista. Ensimmäiset viinitilat alueelle perustettiin jo vuonna 1838, mutta vuonna 1937 laman ja huonojen luonnonolojen johdosta viinitilat muutettiin laitumiksi. Yarran toinen kukoistuskausi alkoi vuonna 1963 kun ensimmäinen uuden sukupolven viinitila perustettiin ja sen jälkeen 70-, 80- ja 90-luvuilla lukuisia uusia viinitiloja perustettiin alueelle.

Me saavuimme alueelle maanantaina myöhään iltapäivällä, joten ensimmäisenä päivänä emme voineet kovin pitkälle lähteä leirintäalueestamme. Onneksi Yarran keskuksen Healesvillen keskustassa oli myös yksi tiloista, Giant Steps/Innocent Bystander, jolla oli tiloissaan myös ravintola (sekä kahvinpaahtimo ja leipomo, eli kaikki mitä australialainen hipsteri tarvitsee saman katon alla).

Maistelimme sekä heidän chardonnay, että pinot noir linjansa läpi. Pinot noir ja chardonnay ovat siis molemmat ne rypälelajikkeet, joista Yarrassa pääosin kasvatetaan viileämmän burgundimaisen ilmastonsa johdosta.

Chardonnayta oli maisteltavana Giant Stepsin kolme erilaista yhden viinitarhan lajiketta vuodelta 2010. Ensimmäinen Sexton vineyard oli australialaiseen chardonnay tyyliin erittäin agressiivisen sitruunaisen hapokas, jossa toinen dominoiva elementti oli yrttinen tammisuus. Toinen, tarraford vineyard, oli edeltävää pehmeämpi tammisuudessa mutta silti melko aggressiivinen. Kolmas, arthurs creek, vei viineistä voiton ollen miellyttävän kukkea ja leveä varsinkin chardonnayksi.

Silti australialainen todella agressiivinen sitruunainen hapokkuus ja tammitus olivat itselleni kaikissa viineissä vähän liikaa, enkä varsinaisesti innostunut yhdestäkään. Olisin kaivannut enemmän chablis-tyylistä mineraalisuutta ja hillitympää lähestymistapaa, mutta se ei taida olla tämän maan tapa.


Punaviineissä meille tuotiin yksi halvemman linjan Innocent Bystander pinot noir sekä kaksi Giant Stepsin pinot noiria, samoilta Sexton- ja Tarraford vineyardeja. Tuoksultaan Innocent Bystander Pinot Noir oli miellyttävän vadelmainen, jossa taustalla oli myös yllättävää tupakkaa. Maku taas oli melkoinen pettymys tuoden mieleen jotkut italiassa tarjotut halvat hiukan hapokkaat pöytäviinit. Ehkä niistä ne parhaimmat, mutta silti. Giant Stepsin Sexton vineyard jatkoi samalla linjalla, tosin ollen jo melko huippuluokan pöytäviiniä, mutta silti Tarraford vineyard oli poikkesi tästä linjasta hiukan, ollen vähemmän hedelmäinen ja enemmän puolukkainen, tanniininen, hapokas ja rodukkaampi. Siltikään viini ei mikään huippu ollut ja jäi loppupeleissä vähän ohueksi.

Mutta vaikkeivat Giant Stepsin viinit loistaneetkaan, oli ravintolan ruoka aivan mahtavaa. Tilasimme vaimoni kanssa molemmat paikan luomu sourdough taikinaan tehdyt pizzat, joista itse otin tulisella makkaralla päällystetyn ja vaimoni kurpitsalla ja fetalla päällystetyn. Pizzan täytteet olivat mahtavia, mutta mikä teki pizzasta aivan upean oli juuri tuo sourdough pohja, joka on ehdottomasti yksi parhaista pizzapohjista mitä olen kohdannut. Pohja oli rapea ja juuri oikealla tavalla kuohkea ja sitkeä ja sen hiukan hapan maku korosti mahtavasti muita pizzan makuja.


Otin vielä jälkkäriksi vuohenmaitoon tehdyn juustokakun, jossa oli mukana mansikoita ja pistaaseja. Mansikat ja pistaasithan ovat klassinen yhdistelmä ja toimi tälläkin kertaa moitteettomasti. En tiedä miten vuohenmaidon käyttö vaikutti juustokakun juustoon, mutta ainakin se oli mahtavan tuhdin täyteläinen.


Jälkkäriviiniksi paikka myi omaa moscatoaan, eli 5,5% kuohuvaa vaaleanpunaista viiniä, joka omalla tavallaan nousi meidän mielestä tämän paikan helmeksi. Mikään viininteon taidonnäyte se ei varmasti ollut, minkä paikka itsekkin varmasti tiedosti myydessään sitä suoraan hanasta suurista räikeän vaaleanpunaisista tynnyreistä. Lähtökohdistaan huolimatta Innocent Bystander Moscato oli varsin hyvä raikkaan makea ja ruusuinen viini, jota me sitten ostimme yhden pikkupullon joulun jälkiruuan pariksi.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Tienvarsiostereita


Viime lauantaina jäi Sydney taakse, kun lähdimme vaimoni kanssa etelää kohti meidän surf & wine teemareissulle. Taivoitteena meillä on kiertää Australian parhaat viinialueet Yarra Valley Melbournen lähellä sekä McLaren Vale ja Barossa Valley Adelaiden lähellä. Matkan varrella on sitten sopivasti New South Walesin etelärannikon surffirannat sekä Melbournen ja Adelaiden välissä Great Ocean Road, jossa on yhdet maailman kuuluisimmista surffispoteista. Kulkuvälineenä toimii Toyota Hiacesta modattu matkailuauto, jonka taakse saa laitettua sängyt ja jossa on pieni keittiö keskellä. Surffilaudat mahtuvat kätevästi sisälle.

No, ihan hyvin ei reissu sitten lähtenytkään liikkeelle. Ensiksi sää on ollut täällä nyt joulukuun alun poikkeuksellisen kylmä. Siinä missä normaalisti täällä on elohopea lähennellyt tähän aikaan vuodesta kolmeakymmentä astetta, on nyt sää muistuttanut enemmän suomen kesäsäätä. Päivälämpötila on vaihdellut kahdenkymmenen molemmin puolen öisin sen tippuessa pahimmillaan 12 asteen pintaan. Sinänsähän tämä nyt ei pahemmin haittaa. Suomen kesä voittaa Suomen talven moninkertaisesti, mutta kylmästä säästä johtuen myös meri on ollut kylmä. Tämä tarkoittaa, että surffatessa joutuu käyttämään märkäpukua. Meillä on tarkoitus ollut ostaa moiset vasta Torquayn outleteista ja vuokrata siihen asti.

Kuitenkin etelä oli sen verran harvaan asuttu alue, että vuokraus ei onnistunut mistään. Rannalla oli hyviä aaltoja, mutta ilman märkäpukua niistä ei olisi seurannut muuta kuin hypotermia. Näin ollen matkan ensimmäisestä etapista meinasi tulla pienoinen pannukakku. Onneksi pelastukseksi osoittautui Merimbula niminen pikkukaupunki ja sen tienvarressa sijainnut Wheeler's Oysters!


Yksi parhaista puolista Australian muutossa onkin ollut paikalliset merenelävät ja erityisesti omat suosikkini osterit. Niitä on täällä rannikko täynnä ja räkäisimmistäkin pubeista niitä saattaa löytyä alkuruokana. Paikallisen lajikkeen nimi on Sydney Rock Oyster ja niitä kasvaa nimensä mukaisesti Sydneyn etelä- ja pohjoispuolisella rannikolla. Näihinhän pääsin jo tutustumaan ensimmäisenä päivänä, mutta nyt niitä myytiin Merimbolassa $9 eli noin 6-7 euron tusinahintaan niin pakkohan niitä oli ostaa. Varsinkin, kun ne olivat aamulla kalastettuja. Supertuoreita.

Nämä Australian osterit eroavat jonkin verran niistä ranskalaisista, mitä olen suomessa syönyt. Ensiksi näiden kuori on paljon heikompaa tekoa. Avaaminen oli ihan yhtä hankalaa, mutta näissä myös välillä kuori lohkeili mitä ranskalaisissa ei koskaan tapahtunut. Joutuikin olemaan vähän varovaisempi avatessa, ettei kuorenpaloja jää osterin sisään. Toinen ero on itse möllin koossa, näiden ollessa yllättävän isokokoisia varsinkin kuoreen verrattuna, joka oli taas ranskalaisia serkkujansa pienempi.


Kolmas ero on sitten maussa. Sama suolainen ja raikas perusmaku näissäkin on, mutta näistä puuttuu se hiukan merellinen mutainen elementti mikä eurooppalaisissa ja sen tilalla on tietynlainen voimakkaampi ehkä hiukan etikkainen maku. Varsinaisesti nämä eivät ole parempia tai huonompia, varsinkin kun ostereista on vaikea määritellä ylipäänsä ovatko ne hyviä. Australian osterit ovat vaan erilaisia.

Yksi asia on kuitenkin varma. Näitä tulen syömään vielä paljon. Ja säätkin ovat lämpenemässä!

maanantai 12. joulukuuta 2011

Sydneyn ravintoloita


Vaikka Sydneyssä tuli paljon tehtyä ruokaa hostellissa, tuli välillä onneksi myös syötyä ulkona budjettisuunnitelmien sen salliessa.

Paikallisessa Chinatownissa oli paljon erilaisia kiinalaisia ravintoloita, kuten myös muita aasialaisia kuten korealaisia, thaimaalaisia ja japanilaisia. Eikä mikään ihmekkään aasian ollessa lähellä. Kokeilimme vaimoni kanssa yhtä meidän mielestä hinta-laatusuhteen täyttävää raflaa josta tilasimme setin erilaisia kiinan herkkuja. Won toneja, friteeratta mustekalaa ja inkiväärillä maustettua naudan lihaa. Kaikki olivat ihan hyviä, mutta niitä vaivasi mielestäni kiinalaista keittiötä vaivaava tunkkaisuus. Kaikki oli rasvaista, uppopaistettua ja soijaista. Raikkaat elementit puuttuivat. Tästä syystä esimerkiksi thaimaalainen keittiö on paljon kiinalaista parempi. Näin siis koskaan Kiinassa käymättä ja koko jättimäinen yli 1 miljardin ihmisen maa stereotyypitettynä muutamaan länsimaiseen kinkkiravintolakokemukseen.

Myös paikallista meksikolaista tuli kokeiltua Guzman y Gomez nimisessä burritomestassa. Siellä burritot olivat muhkeita ja Kalifornian Missionin tyyliin kääritty autenttisesti folioon. Maku olikin varsin loistava ja luulen, ettei tämä käyntikerta jäänyt ainoaksi. Ihan alkuperäisten mission burritojen tasoon nämä eivät kuitenkaan pystyneet. Ne tosin ovat nousseet jo mielessäni niin myyttiselle tasolle, että saa olla aikamoinen burrito ollakseen yhtä hyvä.


Kävimme myös suomalaisen tuttavapariskuntamme kanssa Guylianin kahvilassa, eli juuri sen Guylianin jonka suklaakonvehteja jouluisin Suomessa myydään. Siellä oli erilaisia suklaaherkkuja tarjolla. Hinnat olivat varsin hulpeat myös, mutta ei mikään ihmekkään ottaen huomioon paikan sijainnin Oopperatalon vieressä näköalojen ollessa Sydneyn Harbour Bridgelle. Söin siellä Passion Temptationin, eli möykyn valkosuklaata passionhedelmän kanssa. Mahtava ja ehdottomasti $15 hintansa arvoinen.


Lisäksi on tullut testattua paikallista pikaruokaskeneä käymällä hampurilaisravintola Hungry Jacksissa, joka tunnetaan pohjoisella pallonpuoliskolla nimellä Burger King. Mutta, tämä eteläisen pallonpuoliskon BK osaakin tarjota erikoisuutena luomunaudanlihasta tehtyjä hampurilaisia. Mahtava innovaatio. Ei se varmasti vieläkään terveellistä ole, mutta askel oikeaan suuntaan. Täällä on muutenkin monet luomujutut huomattavasti Suomea edellä. Cole'sista, joka vastaa suurinpiirtein meidän S-marketteja, löytyy nautaa luomuna, mutta tämän lisäksi myös possun ja kananlihaa on sekä vapaana (free range), että luomuna. Tietysti kun lääniä riittää ja maata ei peitä 9kk vuodesta routa on luomuviljely helpompaa, mutta niin on elämä muutenkin. Siksihän tänne tulin.

Kovin kalleissa ravintoloissa ei ensimmäisen illan Fish Facen jälkeen ole tullut käytyä. Kuten kaikkialla maailmassa niin samoin Sydneyssäkin rahalla saa ja monet ravintolat ovat varsin hintavia. Sydneyn hintataso on muutenkin parhaimmillaan Helsingin tasoa tai jopa ylikin, johon kovin usein ei ole varaa. Ehkä sitten kun ei ole enää niin raharajoitteinen.

torstai 8. joulukuuta 2011

Hostellielämä jatkuu


Nyt on tullut täyteen jo viikko ja kaksi päivää Sydneyssä King's Crossin Original Backpackers Hostellissa. Vaikka täälä on tosi kivaa ollut, niin vähä alkavat hostellissa asuvat Euroopan nuoret tökkimään. Pahimpia ovat ranskalaiset ja saksalaiset (ja hollantilaiset sen niiden kaamean kielensä takia). Parhaimpia ovat pohjoismaalaiset ja yllättävä kyllä italialaiset. Siinä missä asukkien nuoruus oli alussa söpöä kokemattomuutta ja elämän intoa, on se pikkuhiljaa muuttunut rasittavaksi naiiviudeksi ja uhoksi. Näin puhuu kokemuksen syvällä rintaäänellä Klaus 29v, joten hiljaa siellä te oikeat keski-ikäiset!

Mielenkiintoista on ollut seurata millaista ruokaa muut tekevät. Osa asukeista on harrastanut todella innovatiivistä pienen budjetin kokkausta jota itsekkin on joutunut katsomaan kateellisena miettien "miksi minä en keksinyt tuota". Sitten ovat ne, jotka syövät paahtamatonta paahtoleipää juustoviipaleilla ja vetävät päälle halvinta mahdollisinta viiniä suoraan pullon suusta.

Omat kokkailut on kuitenkin olleet melko pitkälti viimeaikoina pastalinjalla, sillä se on halpaa ja se on hyvää ja sen voimalla jaksaa surffata. Ja ihan sama mitä karppaajat inisevät. Tähän mennessä on tullut tehtyä avokaado-rapupastaa, klassista carbonaaraa, pesto-fetapastaa ja tomaatti-chili-makkarapastaa. Yleensä olen katsonut mikä kaupassa on tarjouksessa ja rakentanut kastikkeen sen ympärille.


Kengurua tuli myös tehtyä toisen kerran, tällä kertaa fileenä. Fileet olivat todella hyviä ja hinta oli yhä todella halpa. 400 grammaa fileetä maksoi noin 6 euroa. Päälle tein valkosipulista, salottisipulista ja cajun-mausteesta maustevoin ja sivuun salaatin, johon käytin kaupasta löytynyttä bulgaarialaista "fetaa". Täällä eivät Euroopan nimeämislainsäädännöt paljoa paina.


Elämä kuitenkaan ei ole ollut pelkästään helppoa. Tietyistä keskiluokkaisista mukavuuksista on joutunut luopumaan. Vaikka viini täällä onkin halpaa pulloissa, on kaupoissa myös kummitelleet niin sanotut "goonit", eli tölkkiviinipakkaukset halvoilla lupauksillaan. Esimerkiksi Yalumban Rieslingiä saa 2 litraa 15 eurolla ja toisessa viinikaupassa oli hienoon ekologiselta näyttävään minimalistiseen pakettiin pakattua Banrock Station Sauvignon Blanccia samaan hintaan. Heikolla ja pihillä hetkellä sitten menin ostamaan sen.

Hostellilla viinin karu totuus paljastui. Kun lorotin muovisesta hanasta lähes väritöntä nestettä Ikean mukiin ja analysoin makua, havaitsin siinä kyllä taustalla yrityksen hyvästä viinistä, mutta päällimmäisenä oli klassinen halvan viinin kiljuisa maku.

Tuo Ikean kipoista juominen kuitenkin sai loppunsa tänään, kun kävin hakemasta paikallisesta Stockmannin vastaavasta kaksi kappaletta Riedelin O-sarjan riesling/sauvignon blanc lasia. Koska olemme kahden päivän päästä suuntaamassa nokkamme kohti etelän viinialueita, Yarraa, McLaren Valea ja Barossaa, tulevat kunnon viinilasit olemaan arvossaan. Lisäksi nuo O-sarjan lasit ovat mahtavia matkakäyttöön, sillä ne ovat pieniä eivätkä mene jalattomuutensa vuoksi kovin herkästi rikki.

Tänään sitten vihimme käyttöön nuo lasit. Valitettavasti kylläkin tuon Banrock stationin kanssa, sillä pakkohan se on loppuun asti juoda ja sitä on ihan liikaa vielä jäljellä pelkkään ruuanlaittokäyttöön. Kuitenkin nyt oikeasta lasista juotuna viinille tapahtui jotain...


Poissa oli se kiljuisa ja yksiulotteinen hapokkuus ja sen tilalla oli miellyttävä limetin kuorien, vastaleikatun nurmikon ja passionhedelmien tuoksu ja tyylikkään hapokas ja yrttinen maku. Hyvällä lasilla on todistetusti merkitystä ja ehkä noille tölkkiviineille pitää antaa vielä toinenkin mahdollisuus.

torstai 1. joulukuuta 2011

Ensimmäiset päivät Australiassa


Ja näin on selvitty 27 tunnin lennosta ja suurinpiirtein jet lagistakin. Sydney on vaikuttanut erittäin mukavalta kaupungilta ja jos tätä pitäisi kuvata jotenkin, niin brittiläinen Kalifornia tulee melkolailla mieleen.Sää ei ole ollut aivan parhain lämpötilan ollessa hiukan alle 20 C astetta, mutta toisaalta kun vertaa sitä viimeiseen marraskuiseen suomessa vietettyyn päivään hirveästi ei ole valittamista.

Miksi sitten lähdin tänne? Oliko syy Perussuomalaiset, Paavo Väyrysen presidenttiehdokkuus vai illuminaatin vaino? Ei mikään noista. Kusipäisiä poliitikkoja ja korruptiota on maailma täynnä, mutta joissain maissa nistä voi nauttia auringonpaisteessa ja valtameren äärellä. Suomen sää on vaan omasta mielestäni täysin elinkelvoton. Päätös tänne lähdöstä tapahtuikin viime vuoden marraskuussa kun siinä vaiheessa piti jo kaivaa paksumpi talvitakki päälle.


Työttömän ja kodittoman elämä tosin ei ole aivan yksinkertaista. Jouduin ihan budjettisyistä jättämään syömättä Fish Face nimisessä mereneläväravintolasa hummerit tankkiin, vaikka ne kovaan ääneen huusivat minulle: "Klaus, syö meidät! Olemme herkullisia ja rakastamme sinua! Kaada meidän päälle voisulaa!". Tyydyin sitten vain muutamaan osteriin alkupalaksi ja rapeanahkaiseen turskaan chorizon kera. Viinitkin piti valita halvimmasta päästä, mutta toisaalta ne olivat silti aivan mahtavia. Jos joskus Suomessa Alkoon tulee eteen Offshore Semillon Sauvignon Blanccia, Kangarilla Road Chardonayta tai ennenkaikkea mahtavaa Dandelion Rieslingiä niin kannattaa ottaa talteen.

Lisäksi ruokaa on joutunut tekemään melko paljon itse, jotta rahaa menisi vähemmän. Liha, kuten muukin ruoka on täällä aika kallista (eli siis Suomen hintatasoa), mutta onneksi kissanruuan vieressä kaupassa oli myös todella halpaa kengurun lihaa. Eli siis riistaa, luomua ja vielä lähiruokaa.


Sieltä hankin sitten itselleni ja vaimolleni kaksi pihviä, jotka paistoin sämpylän väliin hampurilaistyyliin. Liha oli mahtavaa, joskin siinä oli vähän jänteitä. Maku muistutti melko paljon naudanlihaa, ollen kuitenkin hiukan sitä vahvempaa. Luulen, että kengurua tulee tehtyä jatkossakin. Todella hyvin kengurun liha sopisi varmasti patatyylisiin ruokiin, jossa lihaa voisi hauduttaa pitkään mureaksi. Kaupoissa ei ole vaan näkynyt mitään kengurun osia, mitkä sopisivat juuri pataan mutta pitää katsoa jos jostain erikoistuneemmasta lihakaupasta löytyisi. Koska kengurun liha on todella ekologista, on se ilmeisesty myös Australian foodiepiireissä melko trendikästä.

Viini täällä on onneksi melko halpaa. Kun etsii viinakaupoista tarjouksia niin saa varsin hyviä aussiviinejä 9,99 aussidollarilla, eli noin 7,5 eurolla. Sellaisia viinejä siis, jotka Alkossa maksavat yli 13 euroa. Eilisen kengurun pariksi ostin 2 pulloa 25 aussidollarilla Hardy'sin OOMOO nimistä shirazia, joka oli oikein hyvää. Pieni jäännössokeri haittasi hiukan muuten maukasta viiniä, mutta vain vähän. Tietysti suurin harmi viinejä juodessa on, että joutui jättämään Riedelit suomeen ja tämän hostellin viinilasitarjonta on melko huono. Onneksi kuitenkin nämä aussiviinit ovat sen verran suoraviivaisia, että maku pääsi hyvin oikeuksiinsa myös Ikean mukista juotuna.


Olut taas on melko kallista. Halvimmat pienet pullot olutta maksavat yli 2 euroa ja erikoisoluet loistavat lähes täysin poissaolollaan. Täytyy tehdä jossain vaiheessa vähän tutkimusta aiheesta, sillä täällä pitäisi olla muutama moderni jenkkityylinen pienipanimo myös. Lisäksi täytyy olla onnellinen, ettei polta tupakkaa. Se on nimittäin helvetin kallista. Aski maksaa helposti 15 aussidollaria. Keuhkosyöpä ei tule halvaksi.

Lähipäivinä tiedossa on nyt surffilaudan ja auton osto, sekä lisää hostellikokkailua. Lisäksi tänään on tiedossa 20-lukubileet kavereiden asunnossa. Minulla oli melko rankka bileputki läksiäisineen ja tukholman risteilyineen tuossa vähän ennen suomesta lähtöä jonka jälkeen ajattelin, että vaikka on ikävä ettei näe enää kaikkia kavereita niin usein niin ainakin on hyvä, ettei tarvitse kokoajan kiskoa kuningas C2H5Oh:ta. Heti seuraavana päivänä tulikin sitten kutsu näihin pippaloihin.

"Whenever I try to get out, they pull me back in!"

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Keittiönatsi goes to Australia

Istun tällä hetkellä vaimoni kanssa Helsinki-Vantaan lentokentän Oak Barrelissa juomassa Stallhagenin Red Alea. Suuntana on Australia pelkän menolipun voimin. Takaisin en ole tulossa ihan heti.

Kerron lisää myöhemmin, mutta silti haluan kiittää jo kaikkia tähän astisia lukijoita. Jatkan varmasti blogaamista, mutta jutut saattavat olla melko Australiakeskeisiä. Toivottavasti silti jaksatte jatkaa lukemista, tiedossa on toivottavasti ainakin viinitilavierailuja.

Terveisin,
Klasu Keittiönatsi

torstai 17. marraskuuta 2011

La Torrefazione



Olin juuri hetki sitten Aleksanterinkadun Hennes & Mauritzissa jonottamassa Versacen H&M kokoelmaa. En sentään itselleni, vaan olin vaimoni apuna makutuomarina ja tönimässä muita kanssaostajia pois tieltä. Kävin toki myös tsekkaamassa miestenpuolen vaatteet ja olivathan nekin hienoja, mutta ikävä kyllä ärsyttävä heterouteni esti minua ostamasta esimerkiksi niitein koristeltuja nahkahousuja. Tylsää.

(Iltasanomat yritti haastatella myös meitä, mutta sanoimme tiukan "EI!":n illuminaatin tukemalle korruptiomedialle!)


Mutta, tämä ei ole muotiblogi niin siirrytään pääasiaan. Koska olin mukana apuna rynnimässä vaatteiden perässä, niin lupasi vaimoni tarjota minulle aamupalan läheisessä Café & Roastery La Torrefazionessa, eli tutummin Torressa. La Torrefazione on tunnettu yhtenä niistä harvoista Helsingin kahviloista, joista saa oikeasti hyvää kahvia, mutta siellä tarjotaan myös varsin hyviä aamupaloja.

Aamupalavaihtoehtoja on kolme: La Torren aamiainen (11 €), baristan voima-aamiainen (11 €) ja tuhdimpi pekonia ja kananmunaa sisältävä paahtajan lämmin aamiainen (13,5 €). Aamiaisten hintaan kuuluu myös vapaavalintainen kahvi ja tuoremehu. Itse otin tuon la torren aamiaisen isolla cappucinolla ja vaimoni baristan voima-aamiaisen pienellä cappucinolla.


Oma settini sisälsi muun muassa croissantin, sämpylän, brie-juustoa, kinkkua. Croissant oli loistavan makuinen ja kaikki muukin oli taiten valittua. Vaimoni voima-aamiainen taas sisälsi ison kulhollisen jugurttia kotimaisten marjojen ja myslin kera, sekä keitetyn kananmunan ja sämpylän lisukkeineen. Molemmat aamupalat olivat todella hyviä ja miellyttävän tuhteja, joten nälkä ei todennäköisesti kovin pian tuon jälkeen tule. Ja odotetusti kahvit olivat todella hyviä.


Voin ehdottomasti suositella La Torrefazionen aamupalaa. Vaikka tällä hetkellä kaupungin paras aamupala on Klaus K:n ravintola Ilmattaren Best of Finland -buffet, on se on myös tuplasti kalliimpi ku Torren ja siihen hintaan ei edes kuulu loistavaa kahvia.

Toisaalta toivoisin silti, että suomeen rantautuisi amerikkatyyliset a la carte aamiaiset, joissa voi listalta valita erilaisia lämpimiä annoksia, kuten erilaisia munakkaita, pannukakkuja tai aamupalojen kuninkaan, aamupalaburriton.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Fondue


Saimme vaimoni kanssa ystäviltämme muutama vuosi sitten valmistujaislahjaksi fonduepadan. Aina näin talven lähestyessä on ollut mukava kaivaa se esille, korkata valkoviinipullo ja laittaa juustot keittymään. Tällainen pöytämallinen fonduepata on siitäkin mukava, että ruuanlaitto tosiaankin hoituu rennosti pöydän ääressä.

Lisukkeeksi fondueen kuuluu perinteisesti leivänpaloja, jotka ovatkin melko ehdottomia, mutta myös muita hyviä lisukkeita on. Itse olen dipannut fondueen muun muassa suolakurkkuja, lohkoperunoita, omenoita, makkaroita ja lihapullia. Muitakin vaihtoehtoja varmasti on.

Koska fondue on varsin seurallinen ruoka, liittyy siihen tietysti myös leivänpalan pudottamisesta seuraava rangaistus. Perinteisestihän leivän pudottanut "joutuu" suutelemaan vierustoveriaan, mutta omasta mielestäni sopivampi oikea rangaistus voisi olla esimerkiksi snapsilasillinen kirschiä tai varpaan pois leikkaaminen.


Fondue

1 valkosipulinkynsi
1,5 dl kuivaa valkoviiniä
275 g gruyereä raastettuna
275 g emmentalia raastettuna
1 tl sitruunamehua
1 rkl maissitärkkelystä
4 rkl kirsch-kirsikkaviinaa
ripaus valkopippuria
ripaus cayennepippuaria
ripaus muskottipähkinää

Hiero pannun sisäpinta halkaistulla valkosipulinkynnellä. Kaada pannuun viini sekä sitruunamehu ja kuumenna kunnes se lähes kiehuu. Lisää juustoraastetta vähän kerrallaan kunnes se sulaa.

Sekoita kirsch ja maissitärkkelys keskenään ja kaada pataan. Sekoita kunnes seoksesta tulee tasaista. Mausta mustapippurilla, cayennepippurilla ja muskottipähkinällä.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Klassinen sorsapaisti


Urgh, maanantait. Tänään on maailman hirveimmän viikonpäivän maailman hirvein ilmentymä. Kun koko viikonlopun käyttää humpaten ja univelkaa keräten, niin maanantaina se sen kostaa. Jälkiviisaasti sitä nyt miettii, että olisi voinut ostaa Chouffe Houblon Dobbelen IPA Tripelin sijaan jonkun vähän pienemmän ja miedomman oluen, että olisi voinut olla ostamatta sen viskipaukun jotta jo valmiiksi täyteen mahaan mahtuisi lisää olutta ja, että DTM:n Halloweenbileistäkin olisi voinut lähteä ennen valomerkkiä. Nimittäin nyt kaikki on paskaa ja valoa tunnelin päässä ei näy.

Ainoa lohtu tänään onkin ollut evääksi jättämäni sorsapaistin tähteet. Isosiskoni ja hänen miehensä olivat eilen meillä käymässä ja ruokaa oli tarjottava, joten vaimoni ehdotuksesta ostimme kaksi kokonaista sorsaa Reinin Lihasta. Koskaan aiemmin en ollut sorsia valmistanut, enkä oikeastaan syönytkään, joten oli jännittävä nähdä millaista tästä tulisi.

Etsin netistä ja Glorian Ruuasta ja Viinistä eri reseptejä ja aika moni ehdotti sorsan paistamista uunissa jonkinlaisessa liemessä. Soitin myös äitille ja kysyin miten hän on sorsan tehnyt ja samantyyppistä lähestymistapaa hänkin kannatti. Hän painotti kastikeen merkitystä ja sanoi, että on tärkeää laittaa siihen paljon kermaa.

Koin tämän lähestymistavan hyväksi ja vieraiden onneksi sorsa kastikkeineen onnistui jopa odotettuakin paremmin. Sorsan liha oli todella hyvää. Makua voisi kuvailla riistaisaksi ankaksi. Siinä vaiheessa kun tuli aika leikata nämä meinasi vähän mennä sormi suuhun, mutta leikkasin sitten vaan brutaalisti saksilla reilusta linnut neljään osaan. Ensiksi pitkittäin puoliksi ja sitten koipi ja rintalihapuolet omiksi osikseen.

Klassinen sorsapaisti

2 kokonaista patavalmista sorsaa
1 sipuli viipaloituna
1 porkkana viipaloituna
1/2 litraa riistalientä
pari persiljan vartta
suolaa ja pippuria
voita ja öljyä paistamiseen

Kastikkeeseen
1 dl kermaa
2 tl sinihomejuustoa
2 rkl punaherukkahyytelöä
(2 rkl maizena suurustetta)

Ota sorsat huoneenlämpöön puoli tuntia ennen paistamista. Suolaa ja pippuroi ne runsaasti molemmin puolin ja hiero sorsan sisäpuolelle myös suolaa. Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen.

Kuumenna voin ja öljyn sekoitus paistinpannussa ja paista sorsat rasvassa molemmin puolin, kunnes niiden nahka ruskistuu. Nosta sorsat uunivuokaan ja deglaseeraa pannu riistaliemellä. Kaada myös liemi uunivuokaan ja lisää sinne kasvikset sekä persilja. Paista sorsaa uunissa 1,5 tuntia.

Ota sorsat pois uunista ja kääri ne folioon vetäytymään puoleksi tunniksi. Siivilöi kastike erilliseen kattilaan ja kuori siitä enin rasva pois. Keitä kastiketta kokoon puolen tunnin ajan. Lisää siihen sinihomejuusto, punaherukkahyytelö, kerma ja kiehauta. Jos haluat kastikkeesta paksumman, suurusta se halutessasi maizenalla.

Ota linnut pois foliosta ja leikkaa molemmat linnut saksilla neljään osaan ensin pitkittäin ja sitten poikittain rintalihat erilleen koivista. Tarjoa kastikkeen kanssa.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Dopff & Irion Muscat 2010

Kuva täältä.
Gewüztraminereihin tympääntyneenä päätin kokeilla toista hiukan samankaltaista rypälettä samalta alueelta, muscattia. Muscat on melko käytetty rypäle makeissa jälkiruokaviineissä, esimerkiksi Kreikkalaisessa Samos Nectarissa, mutta sitä käytetään myös kuivissa valkoviineissä muun muassa Alsacessa.

Sieltä tämäkin Dopff & Irionin viini tulee. En oikeastaan jaksanut tässä tapauksessa hirveästi etsiä heidän nettisivuilta lisää tietoa, sillä ne olivat kaameat flashiviritelmät. Varsinkaan, kun tämä viini oli lopulta melko keskinkertainen. Eikä sieltä tästä viinistäkään löytynyt mitään tietoa, sillä todennäköisesti tämän hintaluokan viini on tarkoitettu pöytäviiniksi eikä Ranskalaiset niitä viitsi mainostaa.

Väriltään Dopff & Irion Muscat oli vaalean keltainen häivähdyksellä vihreää. Tuoksu oli kukkea ja hunajainen, ja siinä oli appelsiininen tai mandariininen aromi. Maku oli hapokas, jossa parfyyminen kukkaisuus toistua. Jälkimaku oli pitkä ja hunajainen.

Melko keskinkertainen viini tämä lopulta oli. Gewün ongelmat toistuvat ja maun jäädessä ohueksi, eivät hapot ja yrttisyys pystyneet peittämään taustalla vaikuttavaa kiljuisaa makua. Tässä tapauksessa myös tuoksukin jäi ohuehkoksi. Kyllä tätä sai pullon juotua, mutta toista pulloa en ostaisi.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/573527

torstai 3. marraskuuta 2011

Okonomiyakeja Osakan tyyliin


Mässäilykulttuuristaan tunnetun Osakan yksi rakastetuimpia erikoisuuksia on okonomiyaki-pannukakut, jota jotkut myös japanilaiseksi pizzaksi kutsuvat. Näihin tutustuin itsekkin Osakassa arcade pelien ja ruuan täytteisenä kuidaore (eli "eat till you drop") iltana. Toisen kerran pääsin okonomiyakeja syömään viime ravintolapäivänä, kun käsittämättömän Urho Kekkosen muistomerkin viereen avattiin päivän ajaksi Okonomiyaki-ravintola. Tästä ravintolasta sainkin innostuksen myös kokeilla tehdä näitä kotioloissa.

Vaikka okonomiyakien täytteet vaihtelevatkin, on kaikille yhteistä taikina joka tehdään jauhoista, kananmunista ja dashi-liemestä. Lisäksi lähes kaikkiin okonomiyakeihin tulee päälle okonomiyaki-kastiketta, majoneesia ja katsuobushia, eli kuivattuja boniitti-hiutaleita. Täytteeksi laitoin itse kaalia, jokirapuja ja pekonia.

Itse valmistus on melko yksinkertaista. Taikina täytteineen sekoitetaan valmiiksi, jonka jälkeen okonomiyakit paistetaan paistinpannulla kypsäksi. Itse käytin apuna kahta paistinpannua, joista pienemmässä ensin paistoin toisen puolen noin 5 minuuttia ja siitä keikautin pannukakun toiseen paistinpannuun jolla paistoin toisen puolen.

Ohje on yhdelle okonomiyakille, jota kertomalla saa tehtyä useamman.

Okonomiyaki

1 dl jauhoja
1 dl dashilientä
1 kananmuna
100 g kaalia silputtuna
1 kevätsipulin varsi silputtuna
50 g pekonia silputtuna
50 g jokirapuja
rypsiöljyä paistamiseen

Lisäksi
okonomiyaki-kastiketta
majoneesia
katsuobushia, eli boniitti-hiutaleita

Paista pekoni etukäteen kypsäksi. Sekoita kulhossa keskenään kaikki ainesosat keskenään. Kuumenna öljy paistinpannussa ja annostele taikina paistinpannulle.

Paista okonomiyakia noin viisi minuuttia, kunnes taikina on hyytynyt ja pohja on kauniin ruskea. Käännä okonomiyaki toisinpäin ja paistat toiset viisi minuuttia.

Nosta okonomiyaki lautaselle ja annostele sen päälle ensin okonomiyaki-kastiketta, sen jälkeen majoneesia ja päälle katsuobushia.

Tarjoa heti.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Lisää hyvää olutta maitokaupoista

Aikaisempi kirjoitukseni maitokauppavahvuisista oluista keräsi jonkin verran kommentteja, joissa otettiin kantaa Alkon asemaan, kuten myös annettiin vinkkejä muista hyvistä miedoista halvemmista oluista. Näistä vinkeistä innostuneena otinkin kokeiluun pari uutta Laitilan Kievari -tuoteperheen bisseä.

Tuon kirjoituksen jälkeen oma oluenkulutukseni on yhä enenevissä määrin siirtynyt maitokauppaoluisiin. Vaikka Alkon oluet ovatkin parhaimmillaan monta kertaluokkaa parempia, on olut minulle pääasiassa kulutustavaraa. Jokaisen oluen ei tarvitse olla osa syvällistä maistelutuokiota, sillä joskus on kiva vain kaataa kurkkuun hyvää mallasjuomaa sen syvempiä fiilistelemättä. Sama myös pätee viineihin.

Tästä syystä olen yhä enemmän sitä mieltä, että vahvemmat oluet ja viinit pitäisi tulla maitokauppoihin. Hyvä olut ja viini ovat olennainen osa ruokakulttuuria ja elintarvikkeita. Siksi niitä pitäisi saada samasta paikasta mistä muutkin ruuat hankkii. Rajoittamalla niiden myynti tehottomaan (kyllä, se on yhä mielestäni tehoton) ja markkinoita vääristävään monopoliin ei edistä kenenkään muun asiaa kuin kepulaissosiaalidemokraattisen illuminaatin.

Laitilan Kievari Humalainen
Kuva täältä.
Laitilan Kievari Humalainen on brittiläistyylisesti humaloitu IPA, jossa katkeroita on 61 EBUa. Maltaina oluessa on käytetty pale- cara pale- ja munich-maltaita ja humalina käytetty muun muassa perinteisiä englantilaisia Fuggles, Bramling Cross, East Kent Golding ja saksalaista Magnum humalia, sekä kuivahumalointiin brittiläistä First Goldia.

Ulkonäöltään olut on kirkas ja melko perus lagermaisen pronssihtava. Vaahto on keskipaksu. Tuoksu muistuttaa myös melko paljon Pils-tyylisiä oluita humalointinsa puolesta, kuitenkin brittiläisellä vivahteella jossa taustalla on hiukan karamellista mallasta. Maku on raikkaan humaloitu, jossa on sitrusmaisia ja greippisiä aromeita mutta maku on selkeän britti-IPA tyylinen, eli amerikkalaisiin serkkuihinsa nähden se on tunkkaisempi ja vähemmän aromikas. Oluen mietoudesta johtuen mallasrunko jää myös melko ohueksi.

Hyvä olut Laitilan Kievari Humalainen on, mutta maun puolesta häviää saman panimon Kukko Alella, jossa humalointi on omaan makuuni paljon miellyttävämpi. Lisäksi vahvuusrajoitus tulee tämän tyylisessä oluessa vastaan ja huomaa, kuinka se kaipaisi taustalleen vahvempaa mallasrunkoa pehmentämään makua. Se vaan toisi mukanaan lisää pahamaineista kuningas alkoholia.

Laitilan Kievari Schwartz
Kuva täältä.
Laitilan Kievari Schwartz on saksalaistyylinen schwartzbier, eli tumma paahteinen pohjahiivaolut, toisinsanoen lager. EBUja (katkeroa) oluessa on 10.

Väriltään Kievari Schwartz on nimensä mukaan lähes täysin musta ja siinä on paksuhko vaahto. Tuoksu on maltainen, jossa on taustalla kuivaa hiivaa ja paahdettua kahvia. Maku on miellyttävän pehmeä muistuttaen lagertyyliin tehtyjä balttiporttereita. Maku on sopivan paahteisen ja siinä on taustalla miellyttävä lakritsainen makeutta.

Kievari Schwartz oli todella hyvä. Yksi parhaista alle kolmen euron maitokauppaoluista. Hirvittävästi en ole schwartzbierejä juonut, joten ennen tyylikuvausta olisin voinut veikata tätä balttialaiseksi pohjahiivaportteriksi, jota maku muistuttaa. Mutta toisin kuin humalaisessa, tässä ei prosenttirajoitus tunnu olleen rajoittava tekijä vaan olut pysyy tasapainoisena loppuun asti. Tämä noussee Kukko Alen rinnalle yhdeksi suosikikseni sessio-oluista.

Kohta kuitenkin alkaa oluenjuojillakin joulu, kun Alkon jouluoluet tulevat myyntiin. Reittausblogissa on jo julkaistu lista ja lyhyet kommentit niistä. Vaikkei tämän vuoden lista ihan vedä vertoja viimevuoden vastaavaan, on siellä tänäkin vuonna muutama maksaa kutkuttava uutuus sekä joitain hyvä vanhoja tuttavia. Omat suosikkini ovat ainakin Westmallen Dubbel, Nøgne Ø:n Underlig Jul, N'Ice Chouffe ja Malmgård Arctic Circle Ale. Luulen, että näistä tulee tehtyä jonkinlainen arviopostaus ennen joulua.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Ravintola Kannas


Vaikka näin urbaaninen herätyksen saaneena maalaisena tulee identifioitua melko vahvasti itäiseen kantakaupunkiin, on joskus hyvä käydä tsekkaamassa myös kaupungin toisen puolen ravintolatarjontaa. Näin ollen suuntasimme vaimoni kanssa eilen Kampin länsiosaan vähän aikaa sitten uudistettuun Ravintola Kannakseen.

Ravintola Kannaksella on pitkä historia ja alunperin se on avattu jo vuonna 1939. Lähivuosina paikka on kuitenkin tullut tunnetuksi melko pahamaineisena räkälänä, jonkalainen se oli silloin kuin itsekkin kävin siellä noin neljä vuotta sitten. En muista saiko sieltä ruokaa, mutta ainakin elähtänyttä olutta halvalla löytyi. Nyttemmin Kannas on kuitenkin uudistunut ja nykyään paikka muistuttaa tyyliltään enemmän perinteistä gastropubia á la Cella tai Salve.

Varasimme pöydän kahdelle, mutta synkkä ja sateinen sunnuntai oli tappanut kaiken elämään kaupungista ja pöytävaraukselle ei olisi ollut tarvetta. Paikka muistutti ulkoisesti sitä samaa paikkaa, minkä muistan aikaisemmalta visiitiltäni, mutta alkoholinkäytön expertit loistivat poissaolollaan. Tyylillisesti Kannasta voisi kuvailla nuhjuisen charmikkaaksi ja sen historia näkyy siellä selvästi. Valaistus oli ehkä omaan makuuni hiukan liian kirkas, mutta muuten Kannas on mukavan viihtyisä.


Itse otin ruuaksi Kannaksen Pannun, eli possunleikkeen kananmunan, pekonin, paistinperunoiden, makkaran ja suolakurkkujen kanssa. Uskoin annoksen täyttävän melkoisen nälkäni, sillä en ollut koko päivänä syönyt muuta kuin aamupalaksi yhden pari päivää vanhan croissantin ja vähän sipsejä. Ruokavalio ravintoterapeuttien helvetistä. Vaimoni otti perinteisiä lihapullia.


Molemmat annokset olivat juuri sellaisia kuin odotimmekin, eli loistavia. Lihapullia nyt on vaikea saada pilalle, kunhan vaan pitää huolta, että raaka-aineet ovat kunnossa. Tuo pannu kuitenkin on annoksena haastavampi. Pelkäsin s-eturyhmähenkisiä löysiä perunoita, mautonta ja sitkeää possua vetisellä leivityksellä ja paria jauhoista nakinpalaa. Onneksi pelko oli turha ja pannu oli loistava. Perunat olivat juuri oikein paistettu maukkaiden sipuleiden ja makkaroiden kanssa, leike oli hyvä, leivitys rapea, ja yhdistettynä kananmunaan ja pekoniin koko annos oli herkullinen.

Jälkkäriksi otimme molemmat vielä suosituksesta lettuja, jotka tarjottiin lakkajäätelön, mansikkahillon ja kermavaahdon kanssa. Nekin olivat mahtavan rapeita ja moitteettomia. Ainoa huono puoli kannaksen safkoissa oikeastaan oli niiden sisältämä unilääke. Silmät eivät meinanneet pysyä syömisen jälkeen auki.


Tämän käynnin perusteella Kannas piti lupauksensa, sillä sitä on kehuttu useissa eri lähteissä. Ruuat olivat hyviä ja hinnat olivat kohdillaan. Kahden hengen ruuat (pannu 14€, lihapullat 13€) jälkiruokineen (6€) ja erikoisoluiden kera olivat vähän päälle 50 euroa. Kannas vahvistaa yhä sitä käsitystä, että jos Helsingissä ei halua maksaa itseään kipeäksi hyvästä ruuasta, on mentävä ydinkeskustan ulkopuolelle. Onneksi kuitenkin tällaisia ravintoloita on. Tämän kaltaiset kotiruokaravintolat ovat tärkeässä osassa fine dining mestojen mukana edistämässä suomalaista ruokakulttuuria.